Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 28
Naapurit eivät osaa käyttäytyä
Veneen alla oli sentään oma rauha, mutta heti kun siitä poistui, alkoi koko pihan sirkus. Varikset huusivat toisilleen kuin niillä olisi ikuinen naapuririita, harakat varastivat kaiken mikä vähänkin kiilsi ja fasaani käveli pitkin pihaa niin röyhkeänä kuin olisi itse ostanut koko tontin. Mää en oo koskaan ymmärtäny semmosta meteliä. Jos jotain asiaa on, sen voi hoitaa ilmankin, että koko Aurajoki joutuu kuuntelemaan.
"Voi perkele sentään… eiks teil oo omia murheita? Koko päivä huudetaan ja juostaan ees taas. Jos metelistä sais ruokaa, ni te olisitte kaikki lihavia."
Poikaset pysähtyivät katselemaan naapureiden touhua ihan haltioissaan. Tietenkin. Kaikki uusi oli niiden mielestä kiinnostavaa, vaikka suurin osa siitä oli pelkkää typeryyttä. Seyks istui aivan minun vieressäni, mutta tällä kertaa se ei lähtenyt omille retkilleen. Se seurasi fasaania pitkään ja käänsi sitten kuononsa minuun.
"Äippä…"
Minä vilkaisin sitä.
"Nii?"
"Miks toi huutaa koko ajan?"
"Koska se on fasaani."
"Mut miks?"
"Koska sil ei oo muuta tekemistä."
Seyks mietti vastausta hetken ja katsoi taas fasaania, joka kiekaisi niin kovaa, että yksi varis säikähti lentoon.
"Onks se tyhmä?"
Minä jouduin kääntämään päätäni pois.
"Heh…"
Ei.
Ei vielä.
"En mää sanois tyhmäks. Sanotaan nyt niin, et sil on ääntä enemmän ku ajatuksia."
Seyks nyökkäsi vakavana kuin olisi juuri oppinut maailman tärkeimmän asian.
"Sitte mä en huuda."
"Et niin. Sää teet muuten vaan kaikki muut typeryydet."
Seyks katsoi minua loukkaantuneena.
"En tee."
"Ai et vai? Kuka käveli kolme kertaa samaan ikkunaan? Kuka pelästy omaa peilikuvaansa lätäkössä? Kuka yritti muuttaa takaisin vanhaan pesään heti muuttopäivänä?"
Seyks mietti pitkään.
"Sama siili."
"Niin oli."
"Se olin mä."
"Niin olit."
Purin huultani niin lujaa, että silmiä kirveli. Tuo kakara oli aivan tosissaan.
"Heh… käk…"
Ei siitä enää vakavana selvinnyt.
"Käk-käk-käk… voi pyhä perkele, sentään! Ainakin sää tunnistat syyllisen. Se on enemmän ku monelta ihmiseltä onnistuu."
Seyks alkoi itsekin hörähtää pienesti, vaikka ei ihan ymmärtänyt, mille minä nauroin. Se oli ensimmäinen kerta, kun se nauroi minun kanssani eikä minulle.
Paluumatkalla se kulki aivan kyljessäni ja jutteli koko ajan.
"Äippä?"
"Nii?"
"Kasvaaks must iso?"
"Toivottavasti."
"Kasvaaks piikit pitkiks?"
"Kasvaa."
"Kasvaaks järki?"
Minä pysähdyin kesken askeleen ja katsoin sitä pitkään.
"Siitä en uskalla luvata yhtään mitään."
Seyks jäi miettimään vastausta niin vakavana, että minun oli taas pakko purra huultani.
"Heh…"
Tällä kertaa hihitys jäi kuitenkin pelkäksi hihitykseksi. Mää työnsin sitä hellästi kuonolla eteenpäin ja mutisin hiljaa.
"Tuus ny, Seyks. Kyl sää ehdit kysellä koko maailman puhki. Vanhan emon pitää ensin opettaa sulle, miten siinä maailmassa pysytään hengissä."