No perkele. Aamu ei ollu ehtiny kunnolla edes alkaa, kun kaksjalkaset jo viuhto pitkin taloa kassien, laatikoiden, johtojen ja ruokien kanssa. Viljokaan ei ollu vielä kunnolla heränny, mutta ihmiset oli päättäny, että just nyt on erinomainen hetki siirtää puoli omaisuutta johonkin pyörillä kulkevaan laatikkoon ja kutsua sitä lomalle lähtemiseks.

Mää seurasin toimintaa turvallisen välimatkan päästä ja tiesin kokemuksesta, ettei tästä seuraa mitään hyvää. Yks kassi voi tarkoittaa kauppareissua, kaks vielä jotain päiväretkeä, mutta kun lattialla on tavaraa enemmän kuin järkeä, kyseessä on matka. Ja kun ihmiset lähtee matkalle, niillä on joku käsittämätön tarve ottaa kissat mukaan todistamaan sitä.

Sitten se ilmesty.

Oranssi pakkopaita.

Ihmiset väittää sitä valjaiks, mutta mää olen suorittanu asiasta useita riippumattomia kokeita ja tulos on joka kerta sama. Heti kun kyseinen kapistus napsautetaan mun ympärille, kaikki neljä jalkaa lakkaa toimimasta ja kissa kaatuu kyljelleen odottamaan kuolemaa. Kyseessä on siis selvästi vakava neurologinen ilmiö, eikä mikään saatanan “Norris taas vähän protestoi”.

Tällä kertaa mut vielä huijattiin siihen namuilla. Täysin moraalitonta toimintaa, koska ruokaa ei kuulu käyttää aseena kissaa vastaan. Söin namut tietenkin, mutta se ei tarkota, että hyväksyisin menetelmän.

Kun viimeinen remmi napsahti kiinni, suoritin välittömän neliraajahalvauksen. Makasin kyljelläni ja ilmoitin koko olemuksellani, että tästä eteenpäin kuljetuspalvelu saa hoitaa loput. Jos kaksjalkainen kerran pukee kissan pakkopaitaan, kaksjalkainen voi myös saatana kantaa sen.

Sitten ne alko kutsua.

“Norris…”

En varmasti mee.

“Norrisss…”

Huudan takas.

Ne tulee kattomaan.

Huudan kovempaa.

Ja sitten nämä samat saatanan ihmiset kehtaa sanoa, että mää olen dramaattinen. En ole. Mää protestoin järjestelmällisesti, selkeästi ja niin suurella äänenvoimakkuudella, ettei palautteen vastaanottaja voi myöhemmin väittää, ettei viesti menny perille.

Matka oli aivan liian pitkä. Ihmiset saattaa väittää siitä jotain kilometreihin perustuvaa paskaa, mutta ne mittaa väärällä asteikolla. Kissan näkökulmasta matkan pituus mitataan vitutuksen määrässä, ja sillä asteikolla me ajettiin vähintään triljoona kilometriä.

Mää painauduin ihmisnaaraan syliin niin tiukasti kuin kuuden kilon musta kissa pystyy. Menetelmä perustui yksinkertaiseen turvallisuusperiaatteeseen: jos mää en näe ongelmaa, on edes pieni mahdollisuus, ettei ongelmakaan näe mua. Tieteellinen näyttö tästä on puutteellista, mutta se oli sillä hetkellä parempi suunnitelma kuin Pirppu’un touhu.

Pirppu’u nimittäin liikkui ihan liikaa. Se tarkisti ikkunoita, vaihtoi paikkaa, tarkisti taas ikkunaa ja vaikutti muutenkin siltä kuin liikkuva möksä olis sille joku helvetin huvipuisto. Mää kattelin sitä ihmisnaaraan sylistä ja tulin siihen tulokseen, ettei kaikki kissat näköjään synny samalla määrällä itsesuojeluvaistoa.

Pirppu’u on rohkea ja utelias. Mää olen varovainen ja epäluuloinen. Se menee katsomaan ensin ja miettii vasta myöhemmin, oliko siinä mitään järkeä, kun taas mää haluan selvittää tämän olennaisen yksityiskohdan ennen kuin työnnän kuononi mihinkään.

Kun liikkuva rakennus viimein pysähty, päästiin sisälle möksään. Vieras paikka on aina automaattisesti turvallisuusuhka, joten annoin heti virallisen hälytyshuudon. Kaikille piti tehdä selväks, että alueella saattaa esiintyä petokissoja, karhuja, poroja, vieraita ihmisiä, pölynimureita tai muita maailmanlopun muotoja, eikä tässä vaiheessa ole mitään syytä käyttäytyä huolettomasti.

Suoritin alustavan turvakierroksen. Matot tarkistettiin, lattiat nuuhkittiin mahakarvatasolta ja lähimmät nurkat arvioitiin sillä tarkkuudella, jonka tilanne vaati. Välitöntä kuolemanvaaraa ei löytyny, mutta tämä ei tietenkään todista paikan olevan turvallinen, vaan ainoastaan sen, ettei kuolemanvaara sattunu just sillä hetkellä seisomaan keskellä lattiaa.

Riskitasoksi jäi:

EPÄILYTTÄVÄ.

Sitten huomasin jotain tuttua.

Mun musta kauppakori.

Vessan vieressä.

Jumalauta, ihmiset oli kerrankin tehny jotain oikein.

Siirryin koriin sellasella nopeudella, ettei kukaan ehtiny edes ehdottaa vaihtoehtoja. Tuttu kori keskellä vierasta möksää oli päivän ensimmäinen asia, jonka turvallisuusosasto pystyi hyväksymään ilman erillistä tutkintaa. Käperryin sisään ja ilmoitin käytännössä, että komentokeskus on nyt perustettu eikä henkilöstöä tarvitse häiritä.

Kaksjalkaset sano, että siinä on mulle “hyvä paikka”. Kerrankin olivat oikeessa, vaikka eivät varmaan ymmärtäneet ratkaisun strategista nerokkuutta. Vessan vierestä näkee riittävästi möksän tapahtumia, mutta ympäristö pysyy sopivan etäisyyden päässä eikä joka vitun rapinan perässä tarvitse henkilökohtasesti juosta.

Pirppu’u ei tietenkään ymmärtäny tätä. Se aloitti välittömästi poistumisreittien, ikkunoiden, ovien ja muiden kiinnostavien paikkojen tutkimisen. Siinä missä mää olin jo löytäny yhden turvallisen paikan, Pirppu’u oli päättäny tarkistaa kaikki mahdolliset turvattomat paikat ihan vain varmuuden vuoksi.

Mun mielestä tämä on tehotonta riskienhallintaa.

Pirppu’un mielestä se on seikkailu.

Mää annan sen seikkailla.

Kauppakorista pystyi seuraamaan Pirppu’un työskentelyä erittäin hyvin. Jos ulkona kuulu lintu, Pirppu’u oli ikkunassa, jos jossain rasahti, Pirppu’u oli jo menossa tutkimaan, ja jos jossain oli ovi, se halus tietää välittömästi mitä oven toisella puolella on. Mun mielestä täysin järjetöntä energiankulutusta.

Jos jossain rapisee, mää kysyn ensin itseltäni, tarvitseeko mun oikeesti tietää mikä siellä rapisee. Yllättävän usein vastaus on ei. Pirppu’un vastaus samaan kysymykseen on ilmeisesti aina “TOTTA HELVETISSÄ”, minkä jälkeen se on jo puolessa välissä matkalla tapahtumapaikalle.

Mää olen entinen populaatiokissa. Siellä oppi aika nopeasti, ettei jokaiseen ääneen, hajuun tai liikkeeseen kannata rynnätä ensimmäisenä, koska joskus utelias kissa löytää ruokaa ja joskus utelias kissa löytää syyn juosta helvetin kovaa takaisinpäin. Varovaisuus ei ole pelkuruutta vaan sitä, että annetaan mieluummin Pirppu’un selvittää kumpi tällä kertaa oli kyseessä.

Meillä on siis toimiva työnjako.

Pirppu’u tutkii.

Mää valvon Pirppu’uta.

Jos mitään ei tapahdu, kaikki hyvin.

Jos tapahtuu, mää olen valmiiks kauempana.

Jossain vaiheessa kaksjalkaset yritti saada mua pois korista. En nähny tähän minkäänlaista operatiivista tarvetta, joten vastasin kutsuihin äänellä. Kun tämä ei riittäny, ne tuli itse katsomaan ja sai uuden, huomattavasti voimakkaamman lausunnon.

Taas sanottiin, että mää murjotan.

Mää en murjota.

Mää suoritan pitkäkestoista passiivista vastalausetta.

Tässä menetelmässä säästetään energiaa, pysytään turvallisessa paikassa ja samalla tehdään täysin selväks, ettei nykyinen palvelutaso vastaa asiakkaan odotuksia. Jos ihmiset kutsuu sitä murjottamiseks, se kertoo lähinnä siitä, etteivät ne ymmärrä ammattimaista kriisiviestintää.

Pirppu’u sai sillä välin jatkaa omia pakoreittisuunnitelmiaan ja mahdollisten pulujen saalistamisen esitutkintaa. Mää keskityin huomattavasti realistisempaan tavoitteeseen: siihen hetkeen, kun oranssi pakkopaita vihdoin poistetaan ja neljän jalan toimintakyky palautuu ihmeellisesti välittömästi.

Kauppakori: 10/10. Tuttu, turvallinen ja huomattavasti järkevämpi matkakohde kuin mikään, mitä kaksjalkaset ovat tähän mennessä esitelleet. Hyväksytty pysyväksi komentokeskukseksi.

Vessan vierus: hyväksytty tukikohta. Riittävä näkyvyys, vähän läpikulkuliikennettä ja mahdollisuus vetäytyä syvemmälle koriin, jos ympäristö alkaa taas käyttäytyä typerästi. Ei valittamista.

Ihmiset: siedettäviä ilman valjaita. Namuilla huijaamisesta annetaan virallinen huomautus. Ruokaa ei käytetä turvallisuusosaston manipuloimiseen, vaikka turvallisuusosasto söis sen siitä huolimatta.

Möksä: edelleen epäilyttävä. Paikallaan kohtuullinen, liikkuessaan täysin järjenvastainen. Rakennuksella ei mun mielestä kuulu olla pyöriä.

Pirppu’u: liikkuu ihan liikaa. Utelias, äänekäs ja jatkuvasti menossa johonkin, mistä ei ole pyydetty turvallisuusarviota. Toisaalta hyödyllinen koekissa, jos jotain epäilyttävää pitää tutkia ensimmäisenä.

Oranssi pakkopaita: 0/10. Aiheuttaa välittömän neliraajahalvauksen, äänekästä vastustusta ja pitkäkestoista vittumaisuutta. Käyttökieltoa suositellaan vahvasti.

Mää olen nyt ymmärtäny möksämatkailun toimintaperiaatteen. Ihmiset pakkaa aamulla valtavan määrän tavaraa, pukee kissan pakkopaitaan, ajaa triljoona kilometriä ja päätyy lopulta istumaan jossain toisessa paikassa tekemässä suunnilleen samoja asioita, joita olis voinu tehdä kotona. Tätä ne kutsuu lomaks.

Pirppu’u näyttää nauttivan tästä kaikesta ihan liikaa. Se suunnittelee pakoreittejä, tarkastaa ikkunoita ja haaveilee varmaan jo pulujen sieppaamisesta. Mää suunnittelen sitä hetkeä, kun nämä vitun valjaat vihdoin irrotetaan.

Siihen asti mää pysyn täällä.

Korissa.

Vessan vieressä.

Ja jos joku tulee taas sanomaan, että mää murjotan, mää voin tarvittaessa antaa asiasta uuden lausunnon huomattavasti kovemmalla äänenvoimakkuudella. Matkailu saa jatkua, jos ihmisillä kerran on pakottava tarve siirtää itseään paikasta toiseen, mutta mää en aio teeskennellä pitäväni tästä.

– Norris alias Mökö-suolapatsas
“Matkailu on yliarvostettua. Koti on siellä, missä ei laiteta valjaita.”

Pajakissojen päiväkirjoissa Norris ja Pirppu’u tarkkailee KR Strapsin pajan, möksäreissujen ja Hellulandian ihmisväen toimintaa omista lähtökohdistaan. Pirppu’u tutkii ensin ja miettii seurauksia myöhemmin, kun taas Norris arvioi turvalliselta etäisyydeltä, tarvitseeko koko vitun asiaan osallistua ollenkaan.

Samassa Hellulandian maailmassa mE’mmi dokumentoi ihmiseläinten touhuja omalla piikikkäällä tavallaan ja Nekeli kertoo tapahtumista ihmisnaaraan näkökulmasta. Lisää Pajakissojen päiväkirjoja, mE’mmin ja Nekelin juttuja sekä muuta Hellulandian elämää löytyy Hellulandian blogeista.

Oranssi pakkopaita päälle, neljä jalkaa välittömästi toimintakyvyttömiks ja triljoona kilometriä liikkuvassa möksässä. Pirppu’u tutkii kaiken mikä liikkuu tai rapisee, Norris perustaa komentokeskuksen vessan viereiseen kauppakoriin. Mää en murjota. Mää protestoin järjestelmällisesti.