Möksäpäiväkirja #1 – Taas lähettiin johonki
No nii. Ihmiset alko taas kantaa tavaraa, ovet kävi tavallista enemmän ja ilmassa oli just semmonen vittumainen tunnelma, jonka mää olen oppinu tunnistamaan. Taas lähettiin johonki, eikä tietenkään kukaan ollu vaivautunu kysymään turvallisuusosastolta, onko matkustaminen tänään edes hyväksytty.
Viimeinen varmistus tuli siinä vaiheessa, kun Nekeli kaivo esiin turkoosit valjaat. Ihmiset kutsuu niitä valjaiks, mutta mää olen tutkinu asian henkilökohtasesti ja kyseessä on selvästi pakkopaita, johon on lisätty naru. Kun semmonen pujotetaan kissan päälle, vaihtoehtoja on tasan kaks: joko eläinlääkäri tai taas joku saatanan reissu.
Tällä kertaa voitti reissu.
Liikkuva möksä ja sen täysin tarpeeton liike
Mää en varsinaisesti vastusta möksää. Paikallaan se on ihan kelvollinen rakennelma, jossa on sänkyjä, ikkunoita, ruokaa, piilopaikkoja ja riittävästi tarkastettavia nurkkia. Ongelma alkaa siinä vaiheessa, kun ihmiset käynnistää sen ja koko helvetin talo lähtee liikkeelle.
Ilmotin tästä mielipiteeni välittömästi. Kiljuin, vaihdoin paikkaa, tarkistin ikkunan, vaihdoin taas paikkaa ja läähätin niin, että ihmiset alko vilkuilla mua huolestuneena. Hyvä, koska jos turvallisuusvastaava joutuu matkustamaan rakennuksessa, joka liikkuu sadan kilometrin tuntinopeudella, vähintään muun henkilökunnan kuuluukin olla vähän huolissaan.
Ja oli muuten vitun kuuma. Mää olen kuus kiloa tummaa kissaa turkoosissa pakkopaidassa, en mikään kojelaudalle asetettava koriste-esine. Jos ihmiset haluaa matkustaa kesällä omassa peltipurkissaan, voisivat sentään järjestää työolosuhteet sellasiks, ettei turvallisuuspäällikkö ala läähättää kuin tanskandoggi.
Matkan aikana vaihdoin tarkkailupaikkaa arviolta seittemäntoista kertaa minuutissa. Etuikkuna, sivuikkuna, lattia, penkki, toinen penkki, Nekelin läheisyys, pois Nekelin läheisyydestä ja sitten koko kierros uudestaan. Ihmiset saatto tulkita tän hermostuneisuudeks, mutta kyseessä oli tietenkin liikkuvan kohteen jatkuva turvallisuuskartotus.
Pelottiko?
No vittu vähän.
Mää en kuitenkaan aio sen takia jättää mitään tutkimatta.
Perillä alkaa oikea työ
Kun möksä viimein pysähty, tilanne parani välittömästi. Liikkuva rakennus muuttui taas tavalliseks rakennukseks, mikä on mun mielestä huomattavasti järkevämpi käyttötarkotus. Ihmiset alko puuhata omiaan, joten mää aloitin välittömästi tärkeimmän tehtävän: poistumisreittien kartotuksen.
Ensimmäisenä ovet. Sen jälkeen ikkunat, nurkat, sängynaluset ja kaikki paikat, joiden kautta saattaa päästä joko ulos tai paikkaan, josta ihmiset eivät saa mua helposti pois. Turvallisuussuunnittelussa ei riitä se, että tietää missä pääovi sijaitsee, koska pääovi on yleensä juuri se reitti, jota ihmiset itse vahtii.
Jokainen ikkuna piti tarkistaa erikseen. Ikkunan takana saatto olla lintu, ihminen, toinen eläin, kiinnostava puska tai aivan helvetin tärkeä ei-mikään, eikä näitä asioita pysty arvioimaan tutkimatta. Jos jostain joskus tarvii lähteä, mää haluan tietää suunnan jo ennen kuin tilanne on päällä.
Tää ei ole karkailun suunnittelua.
Tää on ennakoivaa turvallisuustyötä.
Nekeli käyttää asiasta jostain syystä eri nimitystä.
Entäs Norris?
Norris oli ratkaissu matkailun kokonaan toisella menetelmällä. Se oli käpertyny vessan viereen omaan koriinsa ja muuttunu mustaks karvaseks perunaks, joka ei halunnu osallistua yhteenkään ihmisten keksimään aktiviteettiin. Sen mielestä ilmeisesti paras tapa selvitä oudosta paikasta on olla mahdollisimman hiljaa ja odottaa, että koko paska loppuu.
Mää en pysty siihen.
Norris kattoo ensin. Sitten se kattoo vähän lisää, arvioi riskit, miettii vaihtoehdot ja päättää lopulta, ettei sinne kannata mennä ollenkaan. Mää olen siinä vaiheessa jo käyny siellä, haistanu kaiken, kokeillu tassulla kahta epäilyttävää esinettä ja löytäny reitin paikkaan, johon ihmisten mielestä kissan ei pitäis päästä.
Meillä on siis erilaiset työmenetelmät.
Norris kutsuu omaansa varovaisuudeks.
Mää kutsun sitä hitaudeks.
Ulkopuolinen maailma on epäilyttävä
Ulkona kuulu lintuja. Jossain rapisi, välillä näky joku liike ja tuulen mukana tuli kokonainen kuormallinen hajuja, joista yksikään ei ollu ennestään tuttu. Tämmösessä tilanteessa turvallisuusvastaava ei voi mennä johonkin koriin makaamaan ja olettaa, että ympäristö tarkastaa itse itsensä.
Jokainen rapina piti paikantaa. Jokainen liikkuva asia piti nähdä ja jokainen ikkuna tarkastaa uudestaan siltä varalta, että maailma oli edellisen tarkastuksen jälkeen muuttunu. Useimmiten mitään ei tapahtunu, mutta sehän todistaa ainoastaan sen, että valvonta toimii.
Välillä tuli semmonen olo, että olis ehkä mukavampi olla kotona tutussa pajassa, missä tietää jo valmiiks jokaisen oven, ikkunan ja epäilyttävän äänen alkuperän. Sitten jossain taas rasahti ja koko koti-ikävä unohtu saman tien. Uteliaisuus on siitä vittumainen ominaisuus, ettei sen kanssa voi pelätä rauhassa.
Jos kuuluu ääni, se pitää tutkia.
Jos näkyy liike, se pitää nähdä.
Jos on ovi, pitää tietää mihin se vie.
Pirppu’un tilanneraportti
Kiljuminen: 10/10. Henkilökunnalle ilmoitettiin mielipide matkustamisesta riittävällä äänenvoimakkuudella, eikä palautteen perillemenosta jääny epäselvyyttä.
Läähätys: tanskandoggin tasolla. Työolosuhteet olivat vitun kuumat ja turkoosi pakkopaita ei varsinaisesti parantanu henkilöstön viihtyvyyttä.
Poistumisreitit: kartotus käynnissä. Ovet ja ikkunat tarkastettu alustavasti, mutta jatkotutkimuksia tarvitaan aina kun ihmiset katsoo muualle.
Norris: karvanen peruna vessan vieressä. Ei aktiivista kenttätyötä, mutta mökötyksen taso vakaa ja ammattimainen.
Möksä: epäilyttävä. Liikkuessaan erittäin epäilyttävä. Paikallaan kuitenkin tutkimisen arvonen.
Pirppu’u: vähän peloissaan, helvetin utelias ja edelleen työvuorossa.
Ensimmäisen päivän johtopäätös
Mää en vieläkään ymmärrä, miksi ihmiset rakentaa itselleen talon, laittaa siihen pyörät alle ja lähtee sitten vapaaehtosesti ajelemaan sillä ympäri maata. Vielä vähemmän ymmärrän, miksi kissat pitää ottaa mukaan todistamaan koko toimintaa. Mutta koska tänne kerran tultiin, paikka tarkastetaan kunnolla.
Pelottaa välillä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Rohkeus ei tarkota sitä, ettei mikään pelota, vaan sitä, että kun jossain rapisee, menee silti kattomaan mikä helvetti siellä rapisee. Norris voi sillä aikaa istua korissaan ja miettiä, oliko sinne järkeä mennä.
Mää olen todennäkösesti jo siellä.
Lisää Pajakissojen ja Hellulandian päiväkirjoja
Pajakissojen päiväkirjoissa Pirppu’u ja Norris kertoo Hellulandian sekä KR Strapsin elämästä omista lähtökohdistaan. Pirppu’u tutkii maailmaa kuono ja tassu edellä, kun taas Norris käyttää harkitumpaa menetelmää, jossa ensin arvioidaan tilanne ja mielellään annetaan Pirppu’un kokeilla vaaralliset kohdat.
Samassa maailmassa mE’mmi pitää omaa piikikästä päiväkirjaansa ja Nekeli kertoo tapahtumista ihmisnaaraan näkökulmasta. Lisää Pajakissojen raportteja, mE’mmin päiväkirjaa, Nekelin päiväkirjaa ja muuta Hellulandian sekasortoa löytyy Hellulandian blogeista.
