mE'mmin päiväkirja – toinen kerta Helsingin Messukeskuksessa
Tammikuu 2025 oli loppumassa ja järkevien suomalaisten siilien olis edelleen kuulunu nukkua. Vuotta aikaisemmin mää olin yrittäny tehdä juuri niin, mutta päätyny vahingossa NahkaJaakon tavaralaatikossa Helsingin Messukeskukseen keskelle Petrol Circusta. Se oli opettanu mulle kaksi asiaa: vieraat ihmiset ei välttämättä ollu vaarallisia ja ennen pehmeään laatikkoon nukahtamista kannattaa tarkistaa, onko laatikko mahdollisesti lähdössä Helsinkiin.
Vuonna 2025 mää tiesin jo, mitä MP-messut tarkotti. Tiesin Messukeskuksen, Petrol Circuksen, rakennettujen pyörien hajun, NahkaJaakon osaston, kahvia metsästävät ihmiset ja sen aivan käsittämättömän määrän saappaita, joka kulkee siilin silmien korkeudella. Mää tiesin myös, että jos Nekeli sanoo meidän olevan lähdössä Helsinkiin, se saattaa tällä kertaa olla ihan hyvä kuunnella ennen ku menee nukkumaan mihinkään tavaralaatikkoon.
NahkaJaakko pakkas taas nahkakamoja mukaan. Mää tarkkailin toimintaa tällä kertaa vähän kokeneempana enkä yrittäny vallata yhtään lähtövalmista laatikkoa makuuhuoneekseni. Vuotta aikaisemmin mää olin matkustanu MP-messuille salamatkustajana, mutta nyt mää olin menossa sinne tarkoituksella. Saatana. Musta oli tullu messusiili.
Vuodessa oli tapahtunu jotain aika merkittävää
Vuoden 2024 Petrol Circuksessa mää olin ollu se pieni siili, joka tarkkaili ensin kaikkea turvallisesta paikasta. Jos vieras ihminen tuli lähelle, mää tarkistin Nekelistä, oliko tilanteessa syytä huolestua. Messuhallissa liikuin Nekelin mukana, koska rohkeus ei muuta eurooppalaista siiliä saappaankestäväks.
Vuotta myöhemmin biologinen tosiasia oli edelleen sama. Mää olin pieni, ihmiset oli isoja ja messukäytävä oli edelleen aivan helvetin huono paikka vapaana liikkuvalle siilille. Erona oli se, että tällä kertaa mun ei tarttenu opetella koko maailmaa alusta.
Kun päästiin Messukeskukseen, mää tunnistin sen jo ennen ku mitään erityistä ehti tapahtua. Hajut, äänet, valot ja se ihmisten kummallinen kiire oli tuttua. NahkaJaakon osastosta tuli taas tukikohta, jossa mää pystyin olemaan turvallisesti ja liikkumaan omalla rajatulla alueellani itse. Jos lähdettiin tutkimaan muuta messualuetta, mää kuljin Nekelin mukana niin ku ennenkin, mutta tällä kertaa mää en kattellu ensimmäisenä ulospääsyä vaan sitä, mitä uutta täällä oli.
Petrol Circus oli kasvanut – ja näköjään määkin vähän
Vuoden 2025 Petrol Circus Custom Bike Show’ssa oli 99 rakennettua moottoripyörää. Custom-, Street-, Classic- ja Open-luokat oli täynnä pyöriä, joiden rakentajat oli jälleen kerran päättäny, ettei tehtaan näkemys asiasta ollu läheskään riittävä. Tätä mää arvostin.
Vuotta aikaisemmin olin lähinnä ihmetelly kromia, maaleja, metallia ja sitä, miten monta eri tavalla rakennettua moottoripyörää yhteen halliin voi saada. Nyt mää kattosin niitä jo vähän toisella tavalla. Olin vuoden aikana nähny NahkaJaakon työskentelyä tarpeeks ymmärtääkseni, että hienon lopputuloksen takana on yleensä huomattavasti enemmän työtunteja, kiroilua ja uudelleen tekemistä ku valmis tavara antaa ymmärtää.
Nekelin mukana pääsin taas tutkimaan Petrol Circusta turvallisesti. Rauhallisissa kohdissa pääsin lähemmäs kattelemaan, mutta messukäytäville en edelleenkään lähteny omin tassuin. Mää olin vuoden aikana rohkaistunu, en kasvattanu panssarointia. Vuonna 2024 mää olin yrittäny pysyä mahdollisimman lähellä tuttua ihmistä, mutta vuonna 2025 mää kurkotin jo Nekelin mukana eteenpäin nähdäkseni paremmin. Se oli aika saatanan iso ero.
99 rakennettua pyörää on siilille aivan liikaa mielipiteitä
Petrol Circuksen ongelma oli sama ku edellisenä vuonna: joka suunnassa oli jotain, mistä olis voinu muodostaa mielipiteen. Yhdessä pyörässä oli hieno maalaus, toisessa kiinnostava satula, kolmannessa kromia niin paljon että oma naama näkyi ja neljännen kohdalla piti pysähtyä miettimään, mitä rakentajan päässä oli tapahtunu.
Mää olin oppinu vuodessa myös sen, ettei kaikkea tartte ymmärtää voidakseen arvostaa sitä. Jos joku rakentaa pyöränsä juuri semmoseks ku itse haluaa, se on jo lähtökohtasesti kiinnostavampaa ku se, että kaikki näyttäis samalta. NahkaJaakon nahkatöissä oli sama juttu, ja ehkä juuri sen takia Petrol Circus tuntu tällä kertaa vielä tutummalta.
Täällä ihmiset teki tavaroita omalla tavallaan, ja Hellulandia ymmärsi tämmösen ajattelun aivan liian hyvin.
Ja sitten siellä oli Green Phantom
Kun viikonlopun palkinnot lopulta jaettiin, näyttelyn parhaaks pyöräks valittiin Juuso Holopaisen Honda CX500 Green Phantom. Custom-luokan voitti ja tuomariston valinnaks nousi Ismo Tynkkysen vuoden 1951 Triumph 650.
Mää en ollu tuomaristossa, mikä oli järjestäjiltä ehkä ihan viisas päätös. Mun arviointijärjestelmä olis ollu vähän erilainen: ensimmäiseks olisin tarkistanu, miltä pyörä näyttää siilin korkeudelta, toiseks löytyykö siitä jotain kimaltavaa ja kolmanneks näyttääkö se siltä, että sillä vois aiheuttaa pahennusta. Sen jälkeen olis voitu keskustella tekniikasta.
Green Phantom oli kuitenkin semmonen nimi, jonka mää hyväksyin välittömästi. Jos rakennettu moottoripyörä kuulostaa jo nimensä perusteella joltain, joka saattaa ilmestyä yöllä paikalle ja aiheuttaa naapureissa kysymyksiä, ollaan aika hyvällä suunnalla.
MP Jonnela oli kasvanut aivan perkeleesti
Vuonna 2024 olin nähny ensimmäisen MP Jonnelan, jossa oli noin sata alle 18-vuotiaiden rakentamaa menopeliä. Jo silloin mää olin päätelly, ettei rakenteluvika ala ihmisellä keski-iässä. Vuonna 2025 siitä saatiin lopullinen todiste.
MP Jonnelassa oli nyt 195 nuorten tuunaamaa mopoa tai muuta menopeliä, ja koko Jonnela oli saanu oman hallin. Siellä oli lähes kaksinkertainen määrä rakennettuja vehkeitä edellisvuoteen verrattuna.
Mää kattosin niitä Nekelin mukana ja totesin, että ihmiskunnan tulevaisuus oli ainakin yhden asian osalta turvattu: tehdasvalmisteisen tavaran rauhaan jättäminen ei näyttäny kiinnostavan seuraavaakaan sukupolvea. Hyvä. Joku sentään kasvattaa niitä oikein.
Tällä kertaa ihmiset ei ollu enää se pelottavin osa
NahkaJaakon osastolla huomasi ehkä parhaiten, miten paljon vuodessa oli muuttunu. Vieraat ihmiset tuli edelleen juttelemaan, kattelemaan tavaroita ja kyselemään. Vuonna 2024 mää olin ensin vetäytyny ja vasta myöhemmin uskaltanu jäädä näkyville, mutta nyt mää tiesin jo tämän kuvion.
Ihminen tulee osastolle, kattoo NahkaJaakon tavaroita ja NahkaJaakko puhuu sille. Nekeli puhuu sille. Jossain vaiheessa ihminen huomaa siilin, kattoo mua ja mää kattosin takaisin.
En mää edelleenkään halunnu jokaisen ihmisen koskevan muhun, eikä vieras muuttunu automaattisesti tutuks vain siksi, että sillä oli moottoripyörätakki. Mutta mun ensimmäinen ajatus ei enää ollu piiloutuminen, vaan mää saatoin jäädä siihen tutkimaan ihmistä kuonolla ja silmillä, kuunnella sen puhetta ja seurata, mitä osastolla tapahtui.
Vuonna 2024 mää olin opetellu olemaan ihmisten keskellä. Vuonna 2025 mää aloin kiinnostua niistä, ja siinä oli myöhempien ongelmien alku.
Messuilla oli nyt enemmän kaikkea
MP 25 oli tapahtuman siihenastisen historian suurin kokonaisuus. Messuilla oli yli tuhat moottoripyörää, mopoa, mönkijää ja sähköavusteista polkupyörää, ja koko viikonlopun aikana Messukeskuksessa kävi 54 700 motoristia. Se oli lähes kolme tuhatta ihmistä enemmän ku edellisenä vuonna.
Mää en huomannu yksittäistä kolmea tuhatta. Siilin näkökulmasta jossain vaiheessa ihmismäärä ylittää rajan, jonka jälkeen lukumäärä on yksinkertasesti aivan vitusti.
Siksi mun maailma rakentui edelleen pienemmistä paloista. NahkaJaakon osasto oli tuttu paikka, Nekeli oli tuttu ihminen ja Petrol Circusta tutkittiin pala kerrallaan. Jos ympärillä oli liikaa ääntä tai liikettä, palattiin rauhallisempaan paikkaan, koska rohkeus ei tarkoittanu sitä, ettei sais väsyä. Senkin mää olin vuodessa oppinu.
Toisena päivänä ei enää lämmitelty
Lauantaiaamuna mää tiesin jo täsmälleen, mitä päivästä oli tulossa: Messukeskukseen, osastolle, tavarat paikoilleen, ihmisiä sisään ja NahkaJaakolle jossain vaiheessa kahvia ennen ku siitä tulee käyttökelvoton.
Vuotta aikaisemmin toinen messuaamu oli ollu mulle suuri saavutus, koska olin uskaltanu palata paikkaan, joka oli edellisenä päivänä ollu täysin vieras. Nyt paluu tuntu normaalilta.
Osastolla mää asettauduin omalle turvalliselle alueelleni ja rupesin seuraamaan toimintaa ilman ensimmäisen päivän varovaisuutta. Kun Nekeli lähti kattomaan messuja, mää olin valmis mukaan, ja kun osastolle tuli ihmisiä, en vetäytyny automaattisesti.
Jossain kohtaa tajusin jotain vähän kummallista: mää en enää ollu Petrol Circuksessa vieraana, vaan mää olin tullut sinne NahkaJaakon ja Nekelin kanssa. Se kuulosti pieneltä erolta, mutta mulle se oli iso.
Sunnuntaina tiesin jo, että tää loppuu liian nopeasti
Kolmantena päivänä tapahtui sama ilmiö ku monessa hyvässä reissussa: vasta kun kaikki oli täysin tuttua, piti alkaa pakata pois. NahkaJaakko oli myyny nahkakamoja, Nekeli oli hoitanu messuelämää ja mää olin viettäny kolme päivää paikassa, johon vuotta aikaisemmin olin joutunu täysin vahingossa.
Nyt mää kattosin ympärilleni ja tunnistin sen. Petrol Circus ei ollu enää se valtava vieras halli, johon pieni talviuninen siili oli vahingossa kuljetettu, vaan se oli paikka, johon mää olin palannu.
Ehkä siinä oli koko vuoden 2025 tärkein juttu: ensimmäinen kerta voi olla vahinko, mutta toinen kerta on jo epäilyttävästi perinne.
Kotimatkalla ei ollu enää salamatkustajaa
Kun tavarat sunnuntaina pakattiin, mää pidin tällä kertaa huolen yhdestä asiasta: en menny nukkumaan NahkaJaakon myyntilaatikkoon. Kerran voi sattua, mutta jos tekee saman tempun toisena vuonna peräkkäin, sitä ei enää voi selittää vahingolla.
Kotimatkalle lähdin tietoisena siitä, mistä oltiin tulossa. Takana oli kolme päivää Petrol Circusta, 99 rakennettua pyörää, valtava MP Jonnela, 54 700 messuvierasta ja huomattavasti enemmän ihmisiä ku yhdenkään talviunta viettävän siilin olis kohtuullista nähdä keskellä talvea.
Vuonna 2024 palasin kotiin vähän rohkeempana ku olin lähteny. Vuonna 2025 palasin kotiin sillä tiedolla, että uskalsin tulla takaisin, ja se oli vielä parempi.
mE'mmin salainen havainto
Ensimmäinen kerta opettaa, ettei maailma ehkä olekaan niin pelottava ku luuli. Toinen kerta kertoo, uskoiko sitä oikeesti.
Vuonna 2024 mää olin päätyny Petrol Circukseen vahingossa, kattellu maailmaa ensin laatikosta ja NahkaJaakon osastolta ja opetellu kolmen päivän aikana olemaan ihmisten keskellä. Vuonna 2025 tiesin jo etukäteen, minne oltiin menossa, ja lähdin silti mukaan.
Mää olin edelleen siili. Messukäytävillä liikuin turvallisesti Nekelin mukana, osastolla omilla lyhyillä tassuillani ja vieraita ihmisiä lähestyin silloin kun itse halusin. Rohkeus ei ollu muuttanu mun kokoa, vaan se oli muuttanu sen, kuinka suurelta muu maailma tuntui.
mE'mmin muistilappu
Vuonna 2024 mää nukuin vahingossa itseni Helsinkiin. Vuonna 2025 mää lähdin sinne tarkoituksella, mikä todistaa että joko ensimmäinen kerta oli onnistunu tai mää en oppinu siitä yhtään mitään.
Petrol Circuksessa oli 99 rakennettua moottoripyörää, MP Jonnelassa 195 nuorten rakentamaa menopeliä ja koko MP 25 -messuilla 54 700 ihmistä. Mää en laskenu niistä yhtäkään, koska mulla oli tärkeämpää tekemistä: kattella pyöriä, nuuskia maailmaa ja tarkistaa, oliko ihmisistä vuodessa tullu yhtään järkevämpiä. Ei ollu, mutta mää olin muuttunu.
Vuonna 2024 mää kurkistin laatikosta ja mietin, mitä vittua oli tapahtunu. Vuonna 2025 mää tiesin jo ennen lähtöä, että edessä oli kolme päivää Helsingin Messukeskuksessa, NahkaJaakon osastolla ja Petrol Circuksen keskellä, ja lähdin silti. Saatana. Tästä oli tullu perinne.